Tänä vuonna vastaan pomppasi puskasta ensimmäinen täysin vapaa juhannus herra ties miten moneen vuoteen - ja täysin pyytämättä ja yllätyksenä. Edellisen kerran olen varmaan jussitellut kunnolla joskus viimeisinä kesinäni Turvatiimillä. 'Saari kun on perinteisesti ollut aina juhannuslauantaisin auki, joten juhannusvapaat ovat viimeisen neljän kesän aikana pakostikin jääneet vähän tyngiksi. Nyt kuitenkin sulkioloaika sekä perjantaina että lauantaina takasivat kunnollisen jussivapaan, eikä sunnuntainakaan tartte vielä vääntäytyä takaisin tiskille. Oikein, oikein jees.

Kieltämättä koko juhannus onnistui tulemaan varsin yllättäen, ja juhannussuunnitelmat oli vielä pitkälti viime viikolle ihan levällään työ- ja teatterikiireiden alla. Suunnitelmien tekemistä ei yhtään auttanut se, että päättämättömyyttä tuntui olevan ilmassa aika yleisesti. En tiennytkään, että juhannuksen sumpliminen voisi olla näin hankalaa. Lopulta väsymys ja nihkeähkö sää kallisti vaa'an kehyskuntajussin ja cityjussin välillä jälkimmäisen hyväksi. Päädyttiin siis vaihtoehtoon, josta pääsisi vielä bileen jälkeen omaan kotiin nukkumaan. Tämä vaihtoehto löytyi lukiokaverin porukoiden kämpiltä Karhusaaresta, luovutetun Sipoon alueelta. Vanhoja, hyviä kavereita oli oikein jees nähdä pitkästä aikaa, mutta kyllä omaan sänkyyn kiepsahtaminenkin tuntui hyvältä.  Sääkin yllätti silleen positiivisesti, että lupailuista huolimatta vettä ei tullut suorana seinänä taivaalta, vaan grillaamaan ja kokkoa polttamaankin päästiin. Harmi vaan, kun ei tullu kameraa mukaan.

Muutenkin viime aikoina on kuulunut semmoista normaalia: töitä, gradua, kesäteatterin valmistelua ja hengausta. Jotenkin nää kylmät säät ja elämän ensimmäiset sisäkesätyöt ei vaan saa tätä kesää tuntumaan kesältä. Pikemminkin samaa, suoraa keväänjatketta.

Täytin vuosia viime lauantaina. Vuosipäivän kunniaksi käytiin tarkkaan arvotulla kaveriporukalla vihdoin testaamassa Kruunuhaan Zinnkeller, josta olen kuullut hyvää monelta taholta. Edukas paikka, josta saa hyvää, saksalaishenkistä ruokaa riittävän isoissa annoksissa, sanottiin. Kuvaus meni aika nappiin. Reilulla viidellätoista eurolla eteen kannettiin kilon Eisbein mit Sauerkraut und Kartoffeln. Ei ehkä semmoinen ruokalaji, jonka synnyttämiä makuaistimuksia ranskalaiset huippukokit mikronysväävät sukupolvien kokemuksella lähes loputtomiin - mutta ajoi vahvasti asiansa. Hyvään saksalaislageriin yhdistettynä toi taatun hymyn huulille. Muutenkin mielipiteet tuntuivat valahtavan "varsin jees" -kategoriaan. Ilmeisesti paikan kasvisvaihtoehdotkin kelpasivat, vaikka menu niiden suhteen olikin kieltämäti vähän vajavainen. Toisaalta, taannoisen Tieteen Kuvalehden artikkelin mukaan arkeologiset luustotutkimukset paljastavat jo muinaisten germaanienkin nauttineen ravinnokseen lähinnä liha- ja maitotuotteita.

Ruoka-annokset jäivät ravintelikokemuksessa kuitenkin kirkkaasti ravintolahenkilökunnan varjoon. Rehdit ravintolatädit varastivat kyllä shown koko lailla alusta loppuun. Palvelu oli joustavaa (saatiin mm. spontaanisti itsellemme vapaa kabinetti varattujen pöytien sijaan, kun siellä nyt sattui olemaan tilaa), tehokasta ja viimeiseen asti persoonallista. Tädit saivat puoli pöytäseuruetta tilaamaan itselleen jälkkäriksi rommipitoisen farisealaiskahvin yhdellä ravintolahistoriani parhaista tarinoista(/myyntipuheista).

Suosittelen ehdottomasti.

Lämpenevä kevätkesän ilta jatkuikin sitten kuvien osoittamalla tavalla terassilla. Poikien kuubasta tuomia sikareja nautiskellessa aika vierähti kuin varkain terassien sulkemiseen asti. Sisätiloissakin viihdyttiin vielä hyvä tovi, ennen kuin männäviikon työkiireet veivät veronsa. Kaiken kaikkiaan hyvä vanheneminen.

Ja seuraavien parin vapaapäivän aikana luonto hellikin sitten helteellä, josta nautittiin täysin rinnoin: puistossa, parvekkeella, kaupunkikävelyllä... Nyt kesätyöt ovat jo alkaneet, ja sadepilvet kertyneet synkäksi verhoksi taivaalle. Aika aikaa kutakin, sano...

Otanpa takaisin joitan taannoin kirjoittamiani sanoja.

Sain vihdoin (ehkä pienehkön muistuttelun jälkeen) ohjaajalta palautetta gradustani. Ja hyvää sellaista sainkin. Työ oli oikeasti luettu ajatuksella ja rakentavan asiallisia parannusehdotuksia tuli riittämiin. Antoi hyvän kuvan siitä, mikä työssä on tällä hetkellä hyvää ja mitä kannattaa/voi vielä hioa. Hommaa on vielä tehtävänä, mutta selvästi oikeaan suuntaan ollaan menossa.

Kieltämättä suhtauduin ehkä lähtökohtaisesti turhan negatiivisesti koko laitoksen ohjauksen tasoon. Jotenkin tyyliin: "ei sieltä kuitenkaan mitään saa, en mä viitti ees paljo kysellä". Kyllähän sitä sai kun kysyi ja malttoi odottaa.

Muistan sen kun eilisen. Oli joulu '89, olimme tapamme mukaan Loimaalla. Kun vihdoin siivoussähellyksen, haudoilla käynnin, saunan ja jouluaterian jälkeen päästiin puolenyön maissa lahjojen kimppuun, löysin erään paketin kätköistä kolmen pehmytkantisen kirjan setin. Kannessa komeili sinisin kirjaimin teksti "Olivetti PC". Olin saanut ihka ensimmäisen tietokoneeni. Se oli mahdottoman päheä paketti. 286-prosessori 640 kilotavun muistilla ja 10 megatavun kovalevyllä ja DOS-käyttöjärjestelmällä ei ehkä ollut senhetkisenkään tekniikan kuuminta hottia, mutta Adventures of Captain Comic, Star Goose, Grand Prix Circuit, Tetris ja Golf pyörivät kuin unelmat. Myöhemmin vahvistin englantiani Sierran ja LucasFilmin varhaisilla seikkailupeleillä, sukelsin Eye of Beholderin ja muiden SSI:n AD&D-käännösten maailmaan, torjuin neuvostohävittäjiä Sodanklyan taivaalla F-15 Strike Eagle II:ssa sekä lahtasin natseja Wolfenstein 3D:ssa - kaikki tottakai PC-piipperin monotonisen piipityksen tahdittamana. Kymmenmegaiselle kovalevylle mahtui kerrallaan vain kourallinen pelejä, ja vähänkin raskaammissa ohjelmissa sai käsi olla valtoimenaan korppua vaihtaessa. Mutta siinä oli sentään korppuasema eikä wanhaa lerppuasemaa!

Tänään kotiin kantamassani koneessa on 12,5 tuhatta kertaa enemmän muistia, sata tuhatta kertaa suurempi kovalevy, Windows Vista -käyttöjärjestelmä (brrrr) - eikä edes korppuasemaa. Eräs aikakausi on näköjään päättynyt.

Nyt kun vielä saisi vanhan kovalevyn sisällön tuolle uudelle, kun joku saatana on näköjään mennyt keksimään uudennäköisen emolevyn liittimen viimeisen kuuden vuoden aikana.

Piti juurikin kertoilemani männäviikon Turunmatkasta ja viikonlopun hääpippaloista, kun pöytäkone pimeni äkillisesti, eikä uudelleenkäynnistys saanut virtaa muuhun kuin prossutuulettimeen. Humanistina arvioisin, että emolevyn virranjakelu poksahti, tai jotain vastaavaa. Uuden koneen hankkimista olen toki jahkaillut jo jonkin aikaa, joten tämä lienee yhtä hyvä tekosyy kuin mikä tahansa muukin. En ehkä silti olisi juuri tähän päälle kaivannut enää tällaista episodia.

Saatana.