Kappas, joulu meni jotta hujahti, ja nyt meni uusivuosikin. Joulua edelsi noin kolmen viikon mittainen rupeama vailla suurempia vapaita. Jouluna kuitenkin oli viisi päivää vapaata, pari välipäivää töissä ja nyt taas sunnuntaihin kestävä neljän vapaan putki, eli vähän ehtii huokaista.

Parin kahdestaan vietetyn kotijouluaaton jälkeen päätettiin tänä vuonna ottaa pitemmästä jouluvapaasta ilo irti, ja sukuloida edellisvuosienkin edestä. Aatonaattoiltana toimitettiin kissa jouluvieraaksi vanhuksille Espooseen. Aattona hypättiinkin sitten aamuyhdeksältä anoppilaan menevään linja-autoon. Aatto kului pitkälti syömisen, syömisen, syömisen, saunomisen, koirien paijauksen ja syömisen parissa. Seuraavana päivänä ajettiin porukalla puoliskon pikkuveljeä tervehtimään, ja sieltä suoraan Espooseen viettämään joulupäivän iltaa porukoiden ja kissan kanssa aika lailla samoissa merkeissä. Tapanina sitten kotiin, vanhusten piloille hemmotteleman katin protesteista huolimatta.

Välipäivät töissä sujuivat lähinnä peukaloita pyöritellessä. Vähemmän yllättäen akuuttia hommaa tällaisena suvantoaikana ei juuri ole, mutta halusin säästää lomapäiviä ensi vuotta silmälläpitäen. Eilisestä kuitenkin alkoi uusi loma. Vuosi vaihtui tuttavan blini-, skumppa- ja vodkakutsuilla. Rauhallista ja mukavaa, sopi hyvin loppuvuoden raukeaan väsymystilaan. Kotiin riittävän ajoissa, tutulla taksikyydillä.

Tänä vuonna pitäisi sitten jonkun mittapuun mukaan  aikuistua. Aloitan heti. Kuva-arvoitus:

(Ei, tällä ei oikeasti ole mitään tekemistä ikäpyykkien tai muiden kanssa.)

(Yours truly, takarivissä kolmas oikealta. Kiitos, Kukka.)

Joulupolku 2009 saatiin viime sunnuntaina pienen dramatiikan jälkeen melkein onnellisesti ohi. Eräs näyttelijättäristämme onnistui kompastumaan pitkän hameen helmaan jäisellä hiekkapolulla ja murtamaan rystysensä. Näinollen pääsin vielä viimeisessä vetämässäni Palkollisten proggiksessa viime hetkellä lavalle - kertakaikkiseen luonnerooliin.

Tähän talviseen iltaan päättyi sitten eräs jonkun vuoden kestänyt traditio - ainakin jollakin tavalla. Eksyin Palkollisten teatteritoimintaan puolivahingossa ensimmäisenä kesätyövuotenani 2005, erään nykyisen museonjohtajan puolivahingollisen hypen siivittämänä. Pari vuotta myöhemmin huomasin ajautuneeni kesänäytelmäproggiksen päävastuuseen. Siitä lähtien olenkin kesäisin ja joulun alla istunut 'Saaressa niin tiiviisti, että mielenterveys ja ihmissuhteetkin ovat olleet koetuksella. Mutta joka hetki on ehdottomasti ollut vaivan arvoinen. Palkollisiin eksyminen on kuluneen vuosikymmeneni ehdottomasti paras "vahinko" - ehkä kulttuurien tutkimuksen laitokselle päätymisen jälkeen. Teatteriharrastus hyvällä porukalla on vaan aina eksplisiittisen kivaa - ja aina saa kylpeä valtaisessa aikaansaamisen voimaa-antavassa tunteessa. Ja ainakin kaverit ympärillä ovat minusta kehittyneet aivan hurjasti viime vuosien aikana - toivottavasti minäkin pikkuisen. Itseään on aina vaikea arvioida. Eikä kai käy kieltäminen, että kokemuksista on ollut hyötyä työmarkkinoillakin, mikä on myös tosi jees. Tarkoittaa, että mulle on siunattu sellaisia työtehtäviä, joista olen tykännyt.

Pikku hiljaa kasaantuvat muun elämän kiireet ovat kuitenkin nakertaneet aikaa teatteriharrastukselta. Viime kesä oli jo huomattavan työläs, kun en enää ollut 'Saaressa töissä. Ja nyt siirtyminen neljäksikymmeneksi viikkotunniksi Hyvinkäälle niittasi viimeisen naulan tähän arkkuun. Tämän joulupolun jälkeen jättäydyn suosiolla taustajoukkoihin, ja luovutan vetovastuun eteenpäin. Toivottavasti kuitenkin työkiireet sallivat jatkossa olla jollain tavoin mukana proggiksissa - ensi kesäksi on jo ihan liian hyviä suunnitelmia mielessä kokonaan muille jätettäväksi.

Onneksi mukaan on kertynyt ihan loistava aktiivipoppoo, joiden kätösiin voi pallon suosiolla jättää. Odotan jo malttamattomana, mihin homma tästä kehittyy.

Ohhoh, tästä viikonlopusta on näköjään muodostunut jonkinlainen joulukiireiden huipentuma. Perjantaina museo osallistui Satupäivään kahden päiväkotiryhmille suunnatun satutuokion voimin, joissa lapsille luettiin tarinoita Tuomas-veturista vanhassa Lättähatussa. Perjantaina piti myös saada joulunäyttelyn planssit siihen kuntoon, että ne voi maanantaina lähettää painoon. Ja tähän väliin iskeytyy Seurasaaren joulupolku, joka tulee - kop kop - olemaan minun viimeinen proggikseni Palkollisten peräsimessä. Ja sitten ois vielä kaikkea pientä tähän väliin ahdettavana, kuten kotitöitä, joulukorttien kirjoittelua, vanhusten viimein käynnistyneen olohuoneremontin auttelua ja sellaista.

Ensi viikolla pitäisi kuitenkin helpottaa. Sitä ennen kuitenkin: Rengin lahja Antin talon pihalla huomenna klo 13, 13.30, 14, 14.30, 15.30, 16 ja 16.30. Tervetuloa!

Kahta en vaihda. Toinen on astuminen lentokoneen ovesta kahdenkymmenen asteen lämpöön ja auringonpaisteeseen keskellä synkintä marraskuuta. Pysäyttävä kokemus.

Viime keskiviikosta sunnuntaille kestänyt myöhäistetty kesäloma oli toki ihan liian lyhyt - mutta sitäkin kaivatumpi. Viimeisen kulttuuripolkuryhmän lähtiessä museolta tiistai-iltapäivänä silmät alkoivat jo olla aika ristissä. Kone lähtikin seuraavana aamuna seitsemältä. Vaihdon kanssa meinasi tulla pienoinen kiire Frankfurtista, kun Helsingin lento oli strategiset puoli tuntia myöhässä, mutta muutamalla juoksuaskeleella ehdittiin paikalle juuri passelisti check-inin alkuun. Ja siitä se sitten lähti.

Loman keston huomioonottaen parinkymmenen kilomentrin läpimittainen Maltan saarivaltio oli juuri passeli valinta matkakohteeksi. Kolmessa kokonaisessa päivässä ehti juuri passelisti kiertää sen verran kattavan siivun saarta, että lähtiessä ei hirveästi harmittanut jonkun olennaisuuden puuttuminen. Vallettan myöhäisrenessanssinen pääkaupunki oli hieno, samoin saaren entinen muslimikeskus Mdina. Ihmeteltiin etelärannikon pronssikautisia megaliittitemppeleitä, rautakautisia katakombeja ja Johanniittojen Suurmestarin palatsin asehuoneeseen kertynyttä miekka- ja panssaripaljoutta. Ajeltiin ympäri saarta 50-luvun keltaisilla busseilla hintaan 47c / matka. Käveleskeltiin illat Sliemasta St. Julians'in kautta Pacevilleen vienyttä rantabulevardia auringon laskiessa. Syötiin hyvää paikallista perusruokaa viinillä huuhdeltuna. Ja vietettiin siestaa hotellilla, kaikkien saksalaisten ja brittiläisten eläkeläisten seurassa. Yhden tai kaksi lisäpäivää olisi voinut käyttää esimerkiksi risteilemällä Cominon ja Gozon saarille, mutta sen jälkeen maan anti olisikin pikku hiljaa ollut koluttu läpi.

Mä tykkäsin Maltasta kovasti. Fiilis oli vähän eteläitalialaista ilmasto- ja kulttuurialuetta brittiläisittäin järkevöitettynä ja pienellä itämaisella vivahteella maustettuna. Lokaalit suhtautui turisteihin rennon asiallisesti eikä turistejakaan ollut näin marraskuussa liikaa (elokuussa Maltan 375 000 hengen populaatio kuulemma kasvaa kaksinkertaiseksi). Ja eteläeurooppalaisella mittapuulla lokaalit oli varsin täsmällistä väkeä - mikä helpotti pohjoismaisesta tehokkuusyhteiskunnasta tulleiden sopeutumista huomattavasti. Rantalomakohteeksi karusta kalkkikivisaaresta ei ole. Sapuskoista voi olla montaa mieltä - kulinaristihienostelijat ehkä nyrpistää nenäänsä ranskisten kyljessä kanniskelluille perusruoka-annoksille, mä tykkäsin. Jänöpuput ja merenelävät on jonkinlainen juttu, samoin ilmeisesti arabivaikutuksen tiimoilta erilaiset hummukset ja muut papu- ja kikhernetuotteet.

Ja se aurinko, se aurinko. Vaikka marraskuun lämpötila pysyikin useammin kahdenkymmenen asteen ala- kuin yläpuolella, oli parannus kotimaan muutaman asteen vesiloskapaskaan verrattuna tajuntaa laajentava.

Paluumatkalla pehmeä lasku arkeen kiersi Frankfurtin keskustan valmisteilla olevien joulumarkkinoiden, illallisen ja viinituvan kautta. Maantaiaamuna olikin jo herättävä Trafiikki-museoiden ryhmäpalvelupäivään, joka onneksi järjestettiin kivenheiton päässä olevassa Tekniikan museossa.

No, kyl mää täl pärjän, puol(toista?) vuat. Kiitoksi vaan kauhian pal!

Ja lisää matkakuvia löytyypi tuolta.

Possuflunssan loitollapito on (kopukopukop) onnistunut - kone Frankfurtin kautta Vallettaan nousee Hesavantaalta huomenaamulla klo 07.00. Paluu sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. So long.