Olinkin jo ihan varma, ettei maailmassa voi olla Suomen Kansallismuseon kaltaista yli satavuotiasta rakennusta, johon ei liittyisi omia kummitustarinoitaan. Eilen, kun annoin viimeisen takin narikasta tuntia ennen sulkemisaikaa, oli hyvää aikaa jutella mukavia kassavastaavan kanssa. Ja hänhän - kuultuaan graduaiheestani - alkoi kertoa omista kokemuksistaan.

Joskus kauan sitten, aikana Ennen Suurta Peruskorjausta, kyseinen henkilö oli ollut sulkemassa Valtakuntaa jonkun työtoverinsa kanssa. Siihen aikaan kaikki vitriinit piti vielä peitellä puuvillavaatteilla, joten sulkemiseen meni nykyistä enemmän aikaa. Sillä museoesineen peittelyhän on hartautta vaativa toimenpide. No, heidän ollessa työn touhussa alkoi heidän takaansa äkkiä kuulua selkeitä askelien ääniä. Askeleet menivät heidän perästään selvästi Valtaistuinsaliin, tulivat takaisin Valtakunnan pääkäytävälle, ja seurasivat heitä Jakkarilaan. Lasihuoneessa he kääntyivät ja katsoivat taakseen, jotta kuka kumma siellä oikein sulkemisajan jälkeen kulkee. Ketään ei näkynyt. Kyseinen henkilö sanoo voivansa osoittaa tarkalleen paikan, jossa askeleet yhtäkkiä katosivat. Ja samaisesta tyypistä on kuulemma ollut havaintoja myös toimiston puolella. Siirtelee esineitä ja muuta vastaavaa.

Mielenkiintoista. Jakkarilassa käkkiminen sai just uutta sisältöä.

Myös Seurasaaren kummitukset voisivat vihdoin ja viimein päästä kirjoihin ja kansiin, kun eilen oltiin töiden jälkeen virittelemässä juhlavuodeksi 2009 suunniteltua museo-oppaiden historiikkiä. Kirja voisi toteutuessaan pitää sisällään myös paljon muuta mielenkiintoista.

Graduohjaaja oli tänään sitä mieltä, että Kansanrunousarkiston kummituksia mulla ois niinku riittämiin ainaski alkuun. Tahtoo sanoa, että gradunteko lakkas justiin olemasta helppoa ja mukavaa tarinoiden lueskelua, ja nyt alkaa kylmän analyysin vääntö.

Sitä ennen tarvitsen ehkä oluen tai kaksi.