Sekalaisia ahdistuskohtauksia iskee aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Eilen moinen pamahti kouriintuntuvan konkreettisesti kesken työvuoron. Kansallismuseon narikka on jokseenkin otollinen ympäristö sellaisille - pieni, suljettu, sokkeloinen ja enempi vähempi täynnä tavaraa. Ja äkkiä iski suunnaton tarve päästä pois tekemään jotain paljon, paljon olennaisempaa (joskin toki määrittelemätöntä), mutta kun työpisteestä ei tietenkään voi kesken vuoron poistua. Ei, vaikka ulkona olisi ollut niin hieno auringonpaistekin. Argh.

Mitään yksittäistä syytä tai laukaisijaa tällaisille kohtauksille on vaikea määrittää. Väsymys ja aikaansaamattomuus? Vaikka asiat etenevät, jatkuvasti tuntuu vaivaavan tunne siitä, ettei sittenkään saa aikaiseksi oikein mitään. Kannattaisko oikeesti jossain vaiheessa luopua toivosta saada se vatun gradu valmiiksi kevään esitarkastukseen ja käydä suosiolla vaihtamassa uuteen tutkintojärjestelmään. Orastava kolmenkympin kriisi? Tällaisesta en periaatteessa julkisesti tunnusta kärsiväni, mutta välillä mietityttää mitä sitä elämältä oikein oikeasti haluaa. Onnellisuuden optimointia en halua edes yrittää, mutta olisiko jotain hyöty/vaivasuhteelta olennaisen kannattavaa, elämänlaatua parantavaa tekoa tai muutosta? Loppuunpalamisen ensioireet? Mitä tehdä ensi kesänä, nyt kun kesätyöilmoituksia alkaa taas puskea joka luukusta? Seurasaareen vai ei Seurasaareen? Onko elämällä vielä jotain ikävää ylläriä takataskussa, joka on hetikohta kosahtamassa silmille?

Huoh. Joskus antaisin aika paljon markkinoiden kovimmasta ja raskaimmasta nyrkkeilysäkistä. Pitää kai ottaa tuo Iso-G korvaavaksi aggressionpurkukohteeksi.