Nonni, uusi vuosi, uudet metkut. Jouluhömpöttely sai riittää jo viime viikolla, ja jo keskiviikon päiväohjelmassa oli graduanalyysitiedoston kaivaminen muistitikun uumenista. Alkuperäisplääni saada tuo puketti analysoitua vuodenvaihteeseen mennessä ei ihan toteutunut, muttei jäänyt ihan mahdottomasti jälkeenkään. Sitkeillä perslihaksilla vois valmistua tänään tai huomenna. Sit vois vielä vähän yrittää jäsennellä sitä exel-taulukon muotoon, ja alkaa työstää tuosta keväiseen seminaarityöhön pohjautuen tiedettä.

Kop, kop. Kop, kop, kop.

Ihan pelkkää puurtamista alkanut vuosi ei sentään ole ollut. Leffassa on ehtinyt käydä peräti kahteen otteeseen (jos meno jatkuu tämmöisenä, koko edellisvuoden kiintiö tulee täyteen tammikuun puoliväliin mennessä). Uudenvuodenpäivän krapulassa nähty Kultainen kompassi oli pienoinen pettymys, vaikkei odotukset sen suhteen nyt hirveän korkealla olleetkaan. Olihan se visuaalisesti näyttävä fantasiasatu, mutta kun se saduille aika olennainen tarinankerronta jäi puolivillaiseksi. Liikaa esiintuotuja, mutta elokuvan kannalta suhteellisen epäolennaisia fantsuelementtejä ja suhteessa ihan liikaa jatko-osien pohjustusta. Latisti draaman kaaren tasapaksuksi pötkelöksi. Eikä näyttelijöiden roolisuorituksissakaan ollut kehumista. Suosikki oli Ian "Gandalf" McKellenin ääninäyttelemä, alkoholisoitunut panssarikarhu - "norjaksi" panzerbjörn.

Sen sijaan kotimainen Joulutarina oli aivan älyttömän positiivinen yllätys, positiivisimpia leffakokemuksia aikoihin. Se oli hyvin kerrottu ja näytelty, liikuttavan katkeransuloinen tarina Joulupukin lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Etukäteen pelätystä imelän joulusanoman julistuksesta ei ollut tietoakaan (no okei, ehkä ihan vähäsen). Ja geneeristä, wanhanajantalonpoikaissuomalaista epookkia oli hyödynnetty riittävän hyvin. Kari Väänänen kärttyisänä Hullu-Iisakkina oli loistava, ja jopa Antti Tuiskua katseli ihan melkeinpä ilolla. Eikä mua edes haitannut takapenkin perheen alati kommentoivat lapset. Se oli lastenelokuva - lapsilla pitää saada olla oikeus kommentoida, kysellä äidiltä ja luoda siitä oma kokemuksensa. Vois tehdä aikuisillekin toisinaan hyvää löysätä vähän tiukanharrasta elokuvakäytösnormiaan. Tiettyyn pisteeseen asti, ainakin.

Ja välipäivinä katsastettu tämänvuotinen Talvisirkus oli niinikään hyvä. Ei ihan yhtä hillittömän hyvä kuin viimevuotinen, mutta ehdottomasti hintansa väärti kokemus joka tapauksessa. Ei kai esitys, jossa saan suukon oravapukuun pukeutuneelta, hehkeältä trapetsiakrobaattiranskattarelta vaan voi muuta olla?