Kuluneen viikon voisi niputtaa luokkaan "sekalaista sälää".

Keskiviikkoaamuna käytiin faijan ja tädin kanssa muuttamassa piirun yli yhdeksänkymppinen isoäiti vanhainkodin huoneesta toiseen. Muuttoprojektiksi tuo oli aika kivuton, joskin vanhainkodin talkkarilla oli yllättäen muuta puuhaa kun se kauan kaivattu talvi päätti tulla just sinä aamuna. Ja kun mummon omat lapset on jo tai kohta eläkeiässä, mun kantovoimille oli oikeatakin käyttöä. Samalla sai hyvän tekosyyn järjestää kalenteriin aikaa käydä sanomassa mummolle "hei". Mä olen kroonisen huono pitämään ihmisiin yhteyttä vain yhteyden pitämisen ilosta - isosti juuri sen takia mä pidän blogiakin henkilökohtaisten sähköpostien/kirjeiden/facebuukin/tmv. lähettelyn sijaan. Erityisesti nyt, kun kalenteri on periaatteessa täysi tai vähintään säläntäytteinen (mitä se on ollut viimeiset kymmenen vuotta, eikä muutosta tähän asiantilaan ole nyky-yhteiskunnan yleiset trendit huomioonottaen ihan heti havaittavissa). Ja just mummon kohdalla tämä kyvyttömyys kopsahtaa omatuntoon kaikista kipeimmin. Mummon luona mä olen kuitenkin ollut säännöllisesti päivähoidossa kapaloikäisestä lähtien useamman vuoden, ja kouluikäisenäkin pidettiin säännöllisesti yhteyttä. Nyt kun varsin sukurakas mummo asuu vanhainkodissa tuossa periaatteessa aika lähellä, jossain takaraivon uumenissa on jatkuva tiedostus siitä, että siellä voisi ja pitäisi käydä useamminkin, esim. teellä. Siksi tällaiset konkreettiset auttamis- ja muistamistilaisuudet tulee enemmän kuint tervetulleina potkuina persuksille.

On muuten tosi viihtyisä tuo mummon uusi huone. Iso, valoisa, huoneistonomainen ja ennen kaikkea oma huone pihanäkymällä. Erillinen keittiö ja kaikkea. Mä kieltämättä vähän etukäteen pelkäsin, kun puhuttiin mummon muutosta "paremmin pyörätuoliyhteensopivaan huoneeseen", kuten jollekin muistaakseni joskus kaljalla käydessä tilitinkin.

Seurasaaren ystävien hallitusvuosi lähti eilen vähän väärällä jalalla käyntiin, kun hallituksen järjestäytymiskokoukseen saapui puheenjohtajan lisäksi minä ja yksi jäsen. Viikon päästä paremmalla menestyksellä. Sinänsä mielenkiintoinen tilanne olla yhdistystoiminnassa mukana varsin erilaisia ikäpolvia ja mielipiteitä edustavien tyyppien kanssa. Toistaiset järjestökokemukset kun on lähinnä opiskelijajärjestöistä, jotka kuitenkin on jäsenistöltään aika homogeenisiä. Katsotaan, miten tämä tästä kehittyy - olettaen että koko homma ei vesity ennen alkuun pääsemistä esim. juuri aikataulujen yhteensovittamattomuuden tai jonkun muun tyhmän esteen vuoksi.

Eilisiltainen NEFAn kertsihengaus oli sen sijaan onnistuneempi setti. Päätettiin puoliskon kanssa ottaa osaa ainejärjestön viikonloppumatkalle Pietariin toukokuun lopussa. Onkin syksyn 2004 Tukholmanristeilyä lukuunottamatta ensimmäinen ulkomaanmatka opiskelijakavereiden kanssa, jonne olen menossa - mikä on sinänsä kai ihan hyvä saavutus seitsemän opiskeluvuoden ja kolmen vuoden hallitusaktiiviuran jälkeen.

Ja kun reissaamisen makuun nyt kerran päästiin, sen edellisenkin viikonlopun ympärille vois tosiaan rakennella jotain settiä jonnekin. Tietyt lukijat saattavat kenties ymmärtää hienovaraisen vihjauksen.

Sitä ennen kuitenkin gradua, ettei koko toukokuu tärväydy siihen. Tämä lomaorientoituminen on tuonut ripauksen kauan kaivattua motivaatiota. Aineiston plärääminen on jo pitkään polkenut paikallaan, mutta syventyminen vaihteeksi taas teoriakirjallisuuteen on taas nytkäyttänyt prosessia pikkaisen eteenpäin. Tällä hetkellä tahkoan Jochum Stattinin etnologista tutkimusta ruotsalaisten peloista. On ainakin tässä vaiheessa vahvistanut mitä seminaarissa pikkuisen kriittisesti pohdiskeltua Scrutonin & co. artikkelikokoelmaa pelosta sosiaalisena ja sosiologisena ilmiönä. Ilmeisen valideja ja mulle hyvinkin käyttökelpoisia pointteja. Voisi myös kohtapuoleen kurkata, mitä kirjallisuudentutkimuksen puolella (esim. Noël Carrol) aiheesta puhuttiinkaan.