Jokakeväiseksi traditioksi muodostunut Seurasaaren ulkomuseon kesätyöhaastattelu Suomen kansallismuseolla on nyt takana. Vastaavan oppaan paikkaa ei herunut, fisuverkkoja viritellään näillä näkymin taas kesäkuun alusta.

Pikkuisen ristiriitaiset fiilikset jäi tuosta haastattelusta. Toisaalta henkilökohtaisella tasolla tässä vaiheessa opintoja ja vähän jo museotyökokemustakin alkaisi ihan oikeasti kaivata pikkuisen enemmän haasteita ja vastuuta työtehtäviin. Ja mielellään niin, että työn haastavuus näkyisi palkkakuitissakin - sinänsähän Seuriksen opasvartiointityö on sisällöltään esim. nykyiseen avoinnapitotyöhön verrattuna huomattavan vastuullista ja monipuolista hommaa. Tai olisi edes saanut jotain kuvaa siitä, mille tasolle suuressa hakijajoukossa sijoittui. Antaisi vähän osviittaa siitä, mihin suuntaan voisi esimerkiksi kehittää itseään, jos jatkossakin haluaa hakea vastaavanlaisia työpaikkoja. Toisaalta kun edellisvuoden museoapulainen jatkaa hommassa, päätöksestä on oikeasti vähän vaikea valittaa. Hanna kun on tosi hyvä ja pätevä tyyppi, joka jo viime kesänä osoitti hanskaavansa homman vähintään kiitettävästi. Ois ollut vähintään outo päätös, jos hyväksi todetun tyypin ei olisi annettu jatkaa tehtävässä hänen sitä hakiessa. Eikä kai oikeasti voi kieltää sitäkään, että se paljon puhuttu loma taitaa tulla tarpeen. Jos olisin saanut sen vastaavan oppaan pestin mulla olisi alkanut puolen vuoden kokopäiväpesti heti huhtikuun alussa. Nyt olen huhtikuun loppuun kansallismuseolla, pidän toukokuun yhdistettyä gradu- ja kesälomaa ja kesäkuusta elokuuhun 'Saaressa.

Edellä mainittu pitää sisällään myös sen, että valmistumisen siirtyminen syksyyn alkaa olla tosia. Vaikka gradun kirjoittaisi toukokuun aikana valmiiksi, se ei ehdi esitarkastukseen ennen kevään vikaa publiikkia kesäkuussa. Ja tästä eteenpäin töitä on järjestään sen neli-viisipäiväisen työviikon verran, vaikka tuon 120 tunnin paketin olen jo onnistunut supistamaan pikkuisen alle sadan tunnin.

Puuh, ajatus lomasta toukokuussa alkaa kieltämäti päivä päivältä tuntua paremmalta idealta. Silti takaraivoa kalvaa ikävä tunne asetettujen tavoitteiden epäonnistumisesta. Suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneena mun on vaikea välttää semmoista "enkö-mä-sittenkään-yrittänyt-riittävän-kovaa" -ajattelua, mikä ei ehkä ole se rakentavin mahdollinen. Vaikka kyllä mä ihan oikeesti olisin voinut skarpata vähän paremminkin kuluneen vuoden aikana, ja ennen kaikkea organisoida noita resursseja paremmin.

Toisaalta, onhan tätä vuotta vielä jäljellä.

EDIT: Kommentoidaan sit jatkossa omalla nimellä (tmv.) ja silleen. Koskee myös Miika Laurialaa kännissä.