Paljon uutta - liian vähän aikaa miettiä, miten sen digitaalisiksi sanoiksi pukisi.

Työharjoittelu tuolla alkoi sitten viikko sitten maanantaina. Turha vaatimattomuus sikseen, ensimmäisenä harjoittelupäivänä minut istutettiin saman tien päivän mittaiseen arkiston suunnittelukokoukseen pohtimaan mm. toimintastrategioita seuraavalle viisivuotiskaudelle. Keskiviikkona oli vuorossa samankaltainen joskin lyhyempi istunto koko Seuraa koskevista asioista. Mikäli tahti jatkuu samana, syövän parannuskeino löytyy ensi viikon loppuun mennessä ja maailmanrauhan järjestämisen voi ottaa seuraavan kuun tavoitteeksi. Mitäköhän sitä marraskuuksi keksisi?

Tosielämässä uusiin kuvioihin perehtyminen ei (valitettavasti?) ole mennyt ihan yhtä lennokkaasti. Työpisteeni on siis virallisesti kuva-arkistossa, ensisijainen työtehtäväni (ainakin näin alussa) taannoisen vanhan ja uuden arkistotietojärjestelmän välisen konversion tarkistaminen. Vanhaan systeemiin olin vähän ehtinyt perehtyä jo kevään '07 arkistopraktikumissa, joten ihan tyhjältä pohjalta ei tarvinnut lähteä. Ja kaupunginmuseon pestin aikana ehdin tehdä tietokantahommia jonkun verran muutenkin. Pikkaisen tämän puolentoista vuoden tauon aikana ovat vanhat taidot kuitenkin ehtineet ruostua, joten kertaamisen merkeissähän kulunut viikko on aika pitkälti mennyt. Ja uusi systeemi nyt on kaikille talon työntekijöille vielä enempi vähempi mysteeri, joten sen täydellinen aukeaminen seuraavien kolmen kuukauden aikana tuskin tulee tapahtumaankaan. Uudella järjestelmällä on kuitenkin aika paljon yhteissä taannoin kaupunginmuseolla työstämäni materiaalinhallintajärjestelmän kanssa, joten kyllä sen logiikkaan aika näppärästi tuntuu pääsevän sisälle. Alan jo hiljalleen erottaa järestelmän isompia virheitä (joita riittää) omasta ymmärtämättömyydestäni, mitä voidaan pitää yhtenä systeemin sisäistämisen virstanpylväistä.

Pienoinen kulttuurishokki tuo siirtyminen kalaverkon kutomisesta "oikeiden töiden" pariin on kuitenkin kieltämättä ollut, enkä vielä osaa ihan sanoa, miten muutokseen pitäisi suhtautua. Työ on kaikin puolin sitä, mitä vielä ainakin ennen opiskelujen alkua ja opintojen alkuvaiheessa muistan toivoneeni - siisti sisätyö kiinnostavan aihepiirin parissa. Työkaverit tuntuvat järjestään herttaisilta - tai vähintäänkin harmittomilta. Työ on siis - kaikin puolin - ihan jees. Mutta riittääkö se, että työ on ihan jees - jos sitä pitää esimes leipätyökseen tehdä? Tulenko minä -  kunhan pääsen hommaan ensin kunnolla sisään - löytämään siitä samanlaista hurmosta kuin parhaimmillaan museon asiakaspalvelusta? Jos en löydä, onko mulla loputtomiin varaa nirsoilla? Missä vaiheessa pitää vain istua alas ja todeta, että tää nyt on riittävän hyvää mulle?

Näitä ikuisuuskysymyksiä selkeyttää ehkä pikkuisen se, että kulttuurialan yleiset resurssit huomioonottaen mahdollisuudet saada tuolta jatkoa työharjoittelupestille taitavat juuri tällä hetkellä olla aika olemattomat.  

Eikä mun sentään tarvitse tyystin tätä hömppäpuoltakaan unohtaa. Olen viimeisten parin viikon aikana ravannut KM:llä opaskoulutustilaisuuksissa jos jonkinlaisissa. Ensi viikolla olisi vielä parin malliopastuksen seuraaminen kuunteluoppilaana (ainakaan perehdytyksen puutteesta ei voi noita syyttää), sitten olisin kypsää kamaa ottamaan omia kieppejä vedettäväksi. Buukkasin tänään itse asiassa ensimmäisen opastukseni kalenteriin, joskin vasta lokakuun lopulle. Kyseessä onkin minulle varsin passelisti lasten draamaopastus keskiaikanäyttelyyn. Odotan innolla ensi perjantaita, jolloin pääsen tutustumaan tuohon konseptiin käytännössä.

Puuh, olipahan sekalainen postaus. On taas niitä päiviä, jolloin ajatusten saattaminen paperille (tai 'Nettiin) on vaan vaikeaa. Ehkä mä olen tuijotellut liikaa tietokantanumeroita kyetäkseni ajattelemaan suoraan. Tai sitten se tänään nähty Erään Suuren Suomalaisen Perinteentallentajan alastonkuva oli vaan liikaa mun pienelle sielulleni. Mene ja tiedä.

Tämä tänään hommattu Lundia-työtuoli sen sijaan tuntuu varsin mukavalta.