Rahasta tuntuu taas tekevän tiukkaa. Enkä tällä kertaa puhu henkilökohtaisesta tilanteesta.

Jotkut saattoivatkin huomata viikonlopun Hesarissa seuraavan pikku-uutisen. En tässä rupea itse uutisesta viisastelemaan sen enempää, mutta voitte arvata, että tuommoinen heijastuu työilmapiiriin. Tyypit ovat edelleen herttaisia tai korkeintaan enimmäkseen harmittomia, mutta herttaisimmatkin tyypit väsyvät kun ne pannaan ahtaalle. Ja sitähän tuommoiset uutiset väistämättä meinaavat. Kuluneen viikon osastokokoukset eivät ole olleet järin kaunista seurattavaa. Vituttaa seurata sivusta, kun hyvää työtä tekevien vakkareiden selkänahasta riivitään yhä enemmän ja enemmän säästöjä. Vaikka ei tällaisessa tilanteessa kai muuta voi. Samalla mietityttää, ovatko kaikki sellaiset asiat, joiden potentiaalista menetystä kollegat voihkivat kahvikuppiensa ääressä todella niin fundamentaalisia, miltä he saavat asian kuullostamaan. Missä määrin kyse on "vain" totutuista ja/tai saavutetuista eduista, joista on vaan niin inhimillisen vaikea luopua. Paha Mennä Sanomaan. En haluaisi olla kenenkään syvemmälti tässä suossa rypevän saappaissa.

Sitäpaitsi, asiat voisivat kyllä olla paljon huonomminkin. Nyt ainakin kaikki ne, joilla on tuolla työpaikka ovat saamassa sen pitää.

Ja minuahan nämä uutiset eivät sen kummemmin kosketa muuten kuin siltä osalta, että tuolta on turha toivoa töitä harjoittelun jälkeen ainakaan vuoteen - pariin. Semminkin tuntuu raskaalta ja turhauttavalta seurata asioiden kehittymistä täyden statistin roolista. Mitä tekoa minulla on ensi vuoden säästötoiminpiteitä mietittäessä, kun ensimmäisenä säästötoimena pidetään huoli siitä, että mä en ole tuolla ensi vuonna? Ehkä voisin lintsata jatkossa noista osastokokouksista, ja keskittyä sen arkistotietojärjestelmän käpistelyyn koulutetun simpanssin raivolla.