Joulut ja uudetvuodet oli ja meni. Syötiin, sukuloitiin ja syötiin vähän lisää. Molempien kotikotien joulupöydät notkuivat, eikä omassakaan ollut valittamista. Oman kinkun korvannut schwarzwaldinleike onnistui mainiosti, resepti voisi jaksaessa olla kirjoittamisen arvoinen. Juurespaistikkaat eivät onnistuneet ihan yhtä hyvin, kun S-marketista säkissä ostetut nauriit osoittautuivat päältä lähes homeisiksi ja sisältä tosi vahvan väkevöityneiksi. Pukki toi mm. morttelin ja paistimittarin - molempia on odotettu pitkään. Välipäiväviikonloppuna kävin töissä, kun edellisvuotiset kävijätilastot lupailivat Vintille tarvetta tuplamiehitykselle. Kävijäodotukset eivät ihan toteutuneet, mutta mikäs siellä oli kaksin turistessa. Myös kavereilla tuli käytyä ja syötyä samalla vähän lisää. Gradutiedostokin löytyi sieltä, minne olin sen viimeksi tallentanut. Uunnavuonna oli kiva bile skumppineen, raketteineen ja vesipiippuineen. Yöunien jälkeen päivä jatkui huomattavasti tahmeammin.

Syöpöttely, juopottelu ja juhlistelu eivät tällä hetkellä kuitenkaan ole se päälimmäinen juttu.

Kävin aatonaattoiltana moikkaamassa mummoa vanhainkodissa. Vaihdeltiin kuulumisia, sain kausipäivityksen koko suvun kuulumisista. Naurettiin. Mummo oli toki väsynyt (kuten piirun yli yhdeksänkymppisen pyörätuolipotilaan toki kuuluukin), mutta iloinen ja elämänhaluinen. Niin kuin meidän mummo aina.

Isä ja äiti olivat piipahtaneet joulun jälkeisenä viikonloppuna mummolla kylässä, ja isä kummasteli mummon uupumusta. Ikään kuin tämä olisi torkahdellut koko ajan. Kuntokäyrä meni vauhdilla alaspäin, ja alkuviikosta mummo passitettiin ambulanssilla Marian päivystykseen, ja sieltä edelleen Laakson vuodeosastolle. Tarkkaa diagnoosia ei vielä osaa sanoa, ilmeisesti pään röntgenistä on löytynyt jotain outoa. Lisäksi osteoporoosin haurastuttamat luut eivät ainakaan tällä hetkellä kestä kuin makaamista.

Jossakin vaiheessa ehti jo nousta pala kurkkuun, mutta aivan viimeisen vuorokauden aikana olo on ilmeisen kohentunut. Tänä iltapäivänä mummo oli hereillä, jutteli lapsenlapsilleen, söi, joi, vitsaili hoitajille ja hymyili. Mutta unohteli kovasti asioita ja oli muutenkin vain varjo siitä viikko sitten nähdystä mummosta.

Terveyden ja pitkän iän toivominen parin kuukauden kuluttua 93 vuotta täyttävälle tuntuu jo vähän hassulta. Niin kuin mummo itsekin totesi joillakin synttäreillä, joilla hänelle toivotettiin meikäläiseen tyyliin monia, monia armorikkaita vuosia. Selviäminenkin alkaa jo tässä vaiheessa olla vähän monitulkintainen juttu. Kun vain ei joutuisi kärsimään kovasti, eikä elämään sellaista elämää, joka ei itsestä tunnu elämisen arvoiselta.