Muistan sen kun eilisen. Oli joulu '89, olimme tapamme mukaan Loimaalla. Kun vihdoin siivoussähellyksen, haudoilla käynnin, saunan ja jouluaterian jälkeen päästiin puolenyön maissa lahjojen kimppuun, löysin erään paketin kätköistä kolmen pehmytkantisen kirjan setin. Kannessa komeili sinisin kirjaimin teksti "Olivetti PC". Olin saanut ihka ensimmäisen tietokoneeni. Se oli mahdottoman päheä paketti. 286-prosessori 640 kilotavun muistilla ja 10 megatavun kovalevyllä ja DOS-käyttöjärjestelmällä ei ehkä ollut senhetkisenkään tekniikan kuuminta hottia, mutta Adventures of Captain Comic, Star Goose, Grand Prix Circuit, Tetris ja Golf pyörivät kuin unelmat. Myöhemmin vahvistin englantiani Sierran ja LucasFilmin varhaisilla seikkailupeleillä, sukelsin Eye of Beholderin ja muiden SSI:n AD&D-käännösten maailmaan, torjuin neuvostohävittäjiä Sodanklyan taivaalla F-15 Strike Eagle II:ssa sekä lahtasin natseja Wolfenstein 3D:ssa - kaikki tottakai PC-piipperin monotonisen piipityksen tahdittamana. Kymmenmegaiselle kovalevylle mahtui kerrallaan vain kourallinen pelejä, ja vähänkin raskaammissa ohjelmissa sai käsi olla valtoimenaan korppua vaihtaessa. Mutta siinä oli sentään korppuasema eikä wanhaa lerppuasemaa!

Tänään kotiin kantamassani koneessa on 12,5 tuhatta kertaa enemmän muistia, sata tuhatta kertaa suurempi kovalevy, Windows Vista -käyttöjärjestelmä (brrrr) - eikä edes korppuasemaa. Eräs aikakausi on näköjään päättynyt.

Nyt kun vielä saisi vanhan kovalevyn sisällön tuolle uudelle, kun joku saatana on näköjään mennyt keksimään uudennäköisen emolevyn liittimen viimeisen kuuden vuoden aikana.