Olen viimeisen vuoden sisällä päässyt Työssäkäyvien Aikuisten maailmaan sisään ihan uudella tavalla. Ensin olin viime talvena niissä ensimmäisissä firman pikkujouluissa. Eilen oli sitten vuorossa elämäni ensimmäinen työpaikan virkistyspäivä. Tai no, niin virkistävä kuin 06.00 aamuherätyksellä alkanut päivä vaan voi olla.

Päivä alkoi 07.30 Tampereelle lähtevään IC-junaan hyppäämisellä. Perillä hypättiin taksiin ja huristettiin legendaarisessa Hervannassa sijaitsevaan Poliisimuseoon. Aamiais- ja kahvitarjoiluja seuranneen tutustumiskierroksen jälkeen ajettiin takaisin keskustaan, ravintola Plevnaan museon kustantamalle lounaalle. Lounaan jälkeen huokailtiin, röyhtäiltiin ja vyöryttiin Vapriikkiin tutustumaan 1918-näyttelyyn ja Innovaationäyttelyyn. Sit kahvin kautta kotiin ja tanssitunnille.

Poliisiammattikorkeakoulun kylkeen perustetusta Poliisimuseosta mulla ei etukäteen ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Aiheesta oli yhdeksän sotilaspoliisikomppaniassa vietetyn kuukauden ja viiden turvallisuusalalla vietetyn vuoden jälkeen kadonnut se paras lapsuuden hohto niin, etten ihan omatoimisesti olisi välttämättä tätä varten Hervantaan asti matkannut.  Positiivisen yllätyksen suuruus oli silti melkoinen. Aihe oli just sitä ihteään, ja perusnäyttelyn käsikirjoitukseen oli paikoin yritetty ympätä ehkä pari ulottuvuutta liikaa - mutta mikäs siinä kun näyttelyarkkitehtuuri ja ulkoasu on silkkaa rautaa. Moderneista ja varta vasten museota varten rakennetuista tiloista oli vaan osattu ottaa ilo irti. Valitettavasti tiukka aikataulu ei sallinut peuhata pedapajassa enempää, olisin muuten pistänyt koko museoväen putkaan miettimään tekosiaan.  Poliisikoirista kertova Haista ite -näyttely oli myös onnistunut, vaikka runsas äänimaailma ehkä vähän sekoittikin ainakin oppaan puhetta.

Ja kierrokseen kuului lisäksi rehellinen puuro- tahi muroaamiainen PolAMKin ruokalassa. Ihan tuli vanhat, "hyvät" kasarmiajat mieleen. Paitsi että tuolla kananmunasta olisi joutunut maksamaan parikymmentä senttiä ekstraa.

Toisessa museokohteessa, Vapriikissa tutustuttiin siis kahteen eri näyttelyyn: sisällissodan ratkaisutaistelusta kertovaan 1918-näyttelyyn ja ehkä vähän vähemmän mediaseksikkäästi tamperelaisten teknistä osaamista kuvaavaan Innovaationäyttelyyn. Näistä kahdesta ensimmäinen oli niin pysäyttävä museokokemus, että sellaisia harvoin tulee vastaan. Modernia näyttelytekniikkaa hyödyntäen oli onnistuttu visualisoimaan sisällissodan kaoottisuus ja ahdistavuus hämmentävän nerokkaasti. Suoraan kohti osoittavan kiväärikomppaniainstallaation eteen käveleminen teloitusryhmän johtajan komentosanojen kaikuessa taustalla kaiuttimesta oli ehkä vähän... erilaista? Näyttelysuunnittelussa ei selkeästi haluttu tehdä rankasta aiheesta mitään turhan helppoja kompromissejä. Niinpä sisäänpääsyn yllä lukikin isoilla kirjaimilla "ei suositella alle 13-vuotiaille". Ymmärrän kyllä hyvin. Museotyössä ei aina tarvitse mennä sen pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan.

Innovaationäyttelykin oli kieltämättä teknisenä toteutuksena ihan jees, mutta kolmas ammattilaistason museovisiitti päivässä oli ehkä jo vähän liikaa. Varsinkin kun aihe ei nyt kuitenkaan ihan niin kiinnostava ollut. Ja museokaupan kassakin oli valitettavasti maanantain kunniaksi suljettu, joten käteisettömänä jäivät matkamuistot hankkimatta. Poliisimuseossa ei kauppaa edes ollut.

Kaikkiaan päivän museovisiitit olivat akateemisen ja ammatillisen kiinnostuksen kannalta erittäin antoisia. Jokainen näyttely osoitti omalla tavallaan, miten nykytekniikan ja ammattitaitoisen näyttelysuunnittelun keinoin voidaan luoda täysin erilaisia maailmoita. Molempien museoiden henkilökunnalla oli myös varsin professionaali suhtautuminen yleisöönsä, ja he esittelivät nimenomaan näitä erilaisia teknisiä ratkaisuja varsin tyhjentävästi. Mikä oli oikeasti mielenkiintoista.

Joku voisi toki kysyä, miten tällainen ammatillinen pohdiskelu liittyy siihen virkistykseen. Tätä minäkin vähän mietin katsoessani kasvaneita silmäpusseja seuraavana aamuna peilistä. No, saatiin sentään museon piikkiin lounas Plevnassa. Vanhaan tehdashalliin sisustettu olutravintola oli juuri niin saksalaishenkinen kuin saattoi odottaakin. Ja pekonipottujen kera tarjoiltu makkarapannu rasvaisen maukas. Museomestarimme suunnalta kuului lievä soraääni, että kevyemmät ruokavaihtoehdot eivät välttämättä olleet yhtä onnistuneita.

No, kaikkea ei voi saada