Kas, edellisestä ruokapostauksesta on ehtinyt vierähtää jo jonkin aikaa. Voisin taas palata ruotuun nyt, kun vapaapäivät ovat oikeasti vapaapäiviä ja voi ajatella muutakin kirjoittamisen aiheita kuin iänikuiset opinnäytteet.
Pääsiäisen itäisissä perinneruuissa, pashassa ja kulitsassa, jäätiin tänäkin vuonna vanhusten pääsiäisaterian varaan. Sen sijaan lammasta päätin kerrankin kokeilla valmistaa itse. Joskus teinivuosina tädin luona maalla saatiin jostain pakkaseen Paljon Lammasta, ja siitähän tehtiin lammaskaalikeittoa. Kun lammas oli loppumassa, lisättiin lammasta. Kun kaali oli lopussa, lisättiin kaalia. Kun liemi oli lopussa, lisättiin lientä. Tästä loputtoman runsauden lähteestä "nautittiin" pari-kolme viikkoa putkeen. Kokemus jätti siinä määrin varauksia lampaan ominaismakua kohtaan, että olen siitä lähtien jättänyt suosiolla määkijät osaavampien käsien valmistettavaksi. Kertakokeilu lammasjauhelihasta valmistetusta tomaattipaskakastikkeesta ei ainakaan hälventänyt epäluuloja.
Nyt tuli kuitenkin hetki tarttua pässiä sarvista. Kokonaisen lammaspaistin valmistamiseen ei vielä sisu riittänyt, joten päädyin tuttuun ja turvalliseen pataan. Mututuntumalla arvioin, että Lähi-Idässä osataan tehdä lampaasta hyvää, joten heitin takapuolituntumalta Googleen hakusanat "marokkolainen lammaspata". Ensimmäinen osuma vei Helsingin Sanomien reseptisivustolta löytyvään ohjeeseen, eikä siinä sitten muuta tarvittukaan. Toimi kuta kuinkin sellaisenaan. Pata syntyi lähikaupasta saadusta 1,5 kg:n karitsan putkiluupaistista (lammaskin olisi varmasti toiminut mainiosti, mutta sitä ei lähikaupasta alta kahden kilon paloissa myyty). Koska lihaa oli enemmän kuin reseptissä, lisäsin kasviksiakin noin puolitoistakertaisen määrän. Tämä aiheutti lieviä logistisia ongelmia kokkipadan hakiessa pintajännityksiä (jouduin mm. poistamaan luun jo ennen kesäkurpitsan lisäämistä saadakseni kaiken mahtumaan), mutta padasta riittikin sitten herkkua pääsiäisen jälkeiselle viikolle töihinkin. Sahramia meni pataan ehdottomasti, ja riittipä vielä riisin keitinveteenkin. Sahrami on ehdottomasti yksi merkittävistä uuden lähikaupan bonuksista. Veikkaan keskiaikaisten reseptikokeilujen määrän räjähtävän lähitulevaisuudessa käsiin.
Pääsiäisviikon mässyttelyn jälkeen onkin sitten mieli tehnyt jotain kevyempää. Tänään toteutin viime päiviä vaivanneen vastustamattoman tarpeen tehdä vihreää smoothieta aamiaiseksi. Visio lähti taannoisesta lautapelikeskustelusta, joskin toistaiseksi jätin nettikauppojen hyperruoka-ainepurkit oman onnensa nojaan. Etsin netistä tueksi pari reseptiä, ja koska kaikki vaikuttivat ihan yhtä hyviltä päädyin yhdistelemään muutaman kiinnostavimman (ja jääkaappisisällön huomioon ottaen toteutettavimman) parhaita puolia.
Wallun vihersmoothie
- n. 10 cm pätkä kurkkua
- n. neljännesruukku jäävuorisalaattia
- kourallinen tuoreita basilikanlehtiä
- 1 appelsiini
- 1 mukillinen vihreää jasmiiniteetä
- inkivääriä
Kurkku viipaloidaan sopivan kokoisiksi lohkoiksi, ja laitetaan silputun salaatin ja basilikan kera sauvasekoittimen sekoituskulhoon. Ängetään sauvasekotinta vimmalla perään ja ihmetellään, miksei se uppoa. Lisätään suosiolla nestepitoisemmat appelsiiniviipaleet, ja johan sujahtaa sauva liukkaasti mukin pohjalle. Kaadetaan päälle mukillinen jääpalan avulla jäähdytettyä vihreää teetä, ja surrutetaan vähän lisää. Pidetään sauvasekoittimen nappi edelleen pohjassa, ja nostetaan sekoitin astiasta maun tarkastamista varten. Siivotaan nöyrästi puoli keittiötä vihreästä mönjästä, maustetaan alkavan flunssan torjumiseksi inkiväärillä, sekoitetaan uudestaan ja hörpitään aamutakissa suoraan valmistusastiasta.
Huttusen sanoin: aika hyvää.
Tähän pääsiäisenjälkeisen kevyemmän ruokavalion etsintään voidaan laskea myös keskiviikkoinen sushiklubin perustaminen, joka sai alkunsa Facebookissa levinneestä ideasta. Tarkoitus oli siis kerätä raa'an kalan, riisin ja merilevän päälle ymmärtäviä tutuntuttuja kokoon, ja käydä yhteistuumin nauttimassa japanilaisista herkuista eri paikoissa. Aloituspaikaksi valikoitui Kalevankadulla vielä toistaiseksi sijaitseva Koto, josta olen kuullut paljon hyvää. Aloitussetiksi kannettiin misokeitto, sushi to sashimi -setti ja 12 cl lämmitettyä Okunomatsu sakea vesikannun rinnalle.
Koton sushit (ja sashimit) olivat ihan jees, joskin paketti oli vähän tyyriinpuoleinen (ylläoleva setti maksoi noin 34 euroa; esimerkiksi Ichibanissa tai Snellmaninkadun Zen sushin sushibaarissa vastaavanlaisen paketin saa lähemmäs 5-10 euroa halvemmalla). Erityisesti valmiiden settien hinnat olivat vähän hintavahkoja. Perushyvää (tuoretta ja koostumukseltaan onnistunutta) sushia, muttei muuten mitenkään merkittävästi parempaa kuin noissa muissa paikoissa.
Muutenkaan en oikein ymmärrä sitä hifistelyä, jonka olen aistinut sushiin täällä länsimaissa (ainakin joissain piireissä) liittyvän. Minun ensimmäinen kunnon kosketukseni sushiin oli kaverin kotibileissä, joissa japanilainen tyttöystävä väänsi makirullia sipsien ja popcornien korvikkeeksi. Rullien täyttäminen alkoi graavilohella ja kurkulla, mutta näiden loputtua sisään lätkittiin kaikkea mitä kaapin pohjalta sattui löytymään. Tätä filosofiaa japanilaisesta pitsasta olen sittemmin itsekin pyrkinyt noudattamaan: esimerkiksi meetvurstilla, majoneesilla ja purkkipaprikalla täytetyt makit ovat oikeasti varsin hyviä. Komppaan täysillä Ichibanin ja sushibaarin lounasravintolahenkeä, joka tuo sushit tavallisten kansalaisten lounaslautasille ja -rasioihin. Rautatieaseman Soyo Ekiben -pystybaarin avaaminen kilpailee minun kartallani viime vuoden ruokakulttuuriteko -palkinnosta. Vähän ehkä kuivettunutta muovirasiasushia, mutta sopuhintaista, nopeasti saatavaa ja toimii lentävänä lounaana kuin junan vessa.
Määreen "japanilainen" ei aina tarvitse tarkoittaa zeniläistä perfektionismia.
Kaiken kaikkiaan sushiklubin ensimmäinen tapaaminen oli joka tapauksessa varsin menestyksellinen. Klubista kiinnostuneet voivat kirjautua naamikseen ja käydä liittymässä tuonne. Kas, taas alkaa olla nälkä - kauppaan, mars.
PS: Magna cum laude approbatur.
