Ei sitten näköjään päivitystahti olekaan palautunut, vaikka opinnäytetyöt palautuivat. Gradukiireistä siirryttiin suoraan kevättyökiireisiin, kulkematta lähtöruudun kautta. Päiväkoti-ikäisiä mukeloita marssii museolle armeijakunnittain, joten lakki päähän ja junanlähetysliput heilumaan. Siinä sivussa kevääseen on mahtunut niin paljon kaikkea kirjoittamisen arvoista, ettei enää oikein tiedä mistä aloittaisi.
Aloitetaan vaikka tärkeimmästä - hyvästä ruuasta. Kuluva kuukausi on näköjään ulkona syömisen kuukausi, eikä loppua ihan heti näy. Osin tämä johtuu siitä, että työväsymys on verottanut ruuanlaittointoa. Hyvinkään Kotipizzan, sekä erityisesti ravintola Turkinpippurin kutsua on väsyneellä mielellä aina vain vaikeampi vastustaa. Pitäisi kyllä, sillä kaikkien muuttoinvestointien ja kesälle buukattujen lomalentojen jälkeen pankkitilin saldo ei just nyt ole ihan pohjaton. Ja vatsan ympärillekin on alkanut kertyä jotain kummia rinkuloita, joka yleisen ruumiinrakenteeni huomioon ottaen on aika sensaatiomaista. Kolesterooliarvojakin rupesin tuossa taannoin vähän pohdiskelemaan neljännen vuosikymmenen lähestyessä. mutta töihintulotarkastus osoitti nämä huolet ainakin toistaiseksi turhiksi. Vuosien superpizza-, lihapata- ja nuudeli&mustekalarengasdieetti on taannut erinomaisen alhaiset arvot (okei, tunnustan kyllä salaatteja ja kasvisruokaakin harrastavani enemmän kuin ehkä tämän blogin reseptiarsenaalista voisi päätellä). Hyvät kolesterooliarvot eivät kyllä sinänsä tee tällaisista laiskan mielen pizzalounaista mitenkään arvostettavampia.
Sen sijaan on sellaisiakin tapauksia, joiden kunniaksi voi ihan hyvällä mennä ulos humputtelemaan. Tällainen tapaus oli esimerkiksi viime tiistaina, kun pidin puoli päivää vapaata pistäytyäkseni yliopistolla kättelemässä dekaania ja hakemassa nipun minulle osoitettuja papereita. Kävin samalla moikkaamassa työkavereita vanhalla harjoittelupaikalla, ja kiikuttamassa sinnekin uunituoreen graduprintin. Illalla sitten suunnattiin ravintola Groteskiin, jossa isi ja äiti saattoivat ylpeänä nostaa maljaa tuoreen maisterispoikansa kanssa.
Grotesk on yksi suomalaisista ravintoloista, joka on saanut Bib Gourmand -maininnan hyvästä hinta-laatusuhteesta Michelin -ravintolaoppaassa. Hintataso oli ehkä hivenen korkeampi siitä normitasosta, johon humanistiopiskelijan normiravintolailloissa on tottunut. Hinnat eivät kuitenkaan ole mitenkään päätä huimaavia, ja kolmen ruokalajin Helsinki-menu (ankan kivipiiraa, haudutettua vasikanrintaa ja uunijäätelöä mansikoilla) suositusviineineen irtosi noin kahdeksalla kympillä. Ja Michelin-ravintolan tarjoomukset lunastivat kieltämättä laadullisesti kaikki odotukset. Annoksen jokaisen yksityiskohdan aromit olivat mietitty just eikä melkein, kumpaakin ristikkäistä ruohosipulin kortta myöten. Ei siis perusrossolaiseen tyyliin, jossa ruuan ainoa juju on kastike, joka lätkitään peruspihvin ja -lisukkeiden päälle. Viinisuositukset menivät niin ikään nappiin. Mitään rekkamiesannoksia tuolla ei arvatenkaan tarjoilla, nälkäisimmät pistäytykööt mäkkärissä joko alkupalalla tai jälkiruualla.
Muutenkin Groteskista paistoi viimeiseen asti viety harkinta. Tarjoilijoita seuratessa tuli mieleen Tampereella taannoin järjestetty seminaari palvelumuotoilusta ja tuotteistamisesta. Groteskin tarjoilijat noudattivat hyvän asiakaspalvelun abc-opasta pilkulleen. Pieniä palvelueleitä viljeltiin jatkuvasti - vesilasini tultiin muun muassa täyttämään kolmasti sen viidentoista minuutin aikana, jonka puolisoa ja porukoita odotin. Vaikka tarjoilijat onnistuivat kaiken muun lisäksi hämmästyttävän hyvin välttämään väkinäistä tai teennäistä vaikutelmaa tahi tunkeilevuutta, kokonaisuus tuntui kuitenkin pikkuisen kliiniseltä. Asiakaspalvelussa saa mielestäni näkyä vähän "käsityön leimaa", se antaa kokemukselle inhimillisyyttä.
Koska michelin-ravintoloita sopii tarkastella vähän normaalia tarkemmalla suurennuslasilla, annan hienoisen miinuksen myös tilasta. Ohuet verhot eivät kyenneet blokkaamaan suuren keskisalin kaikua, ja naapuriseurueen kovaääniset, ruotsinkieliset vitsit eivät ihan koko iltaa naurattaneet. Ei siis välttämättä ykkösvaihtoehto intiimiä ravintolailtaa kaipaaville.
Hyvin erilainen ravintolakokemus sen sijaan oli eilisiltana, kun pyhätyöpäiväksi varatun elokuvaillan edellä päätimme armaan puolison kanssa käydä nauttimassa jotain pientä iltapalaa kaupungilla. Muutaman pyhäiltana suljetuksi ja/tai tupaten täydeksi katsastetun ravintelin jälkeen päädyimme Kampin Chico'siin, josta tunnetusti saa ainakin Hesburgeria parempaa ruokaa. Koska kello kävi kohti näytöksen alkua, ja edellisen paikan tarjoilija oli suoraan varoittanut tunnin keittiöjonosta, kysyttiin kahdeltakin eri tarjoilijalta arviota tilauksen kestosta. "Ei jonoa, ruoka tulee viidessätoista - kahdessakymmenessä minuutissa!" kuului vastaus.
Paskat. Odottamiseen meni kolme varttia, jonka jälkeen syömiseen, laskujen maksamiseen, kusella käymiseen ja Tennispalatsiin juoksemiseen jäi aikaa viisitoista minuuttia. Tämä oli muistaakseni toinen kerta elämässäni, kun olen aktiivisesti etsinyt firman nettisivut antaakseni palautetta. Yritin kuitenkin olla mahdollisimman rakentava ja kohtelias. Cajun-lohi oli kieltämättä ihan hyvää, sikäli kun hotkimiselta makuja ehti arvioida.
Onneksi leffa piti sentään sisällään riittävästi Russell Crowen äijyydellä höystettyä eeppistä mättöä. Sateen- ja mudansekainen ärinä toimii yllättävän hyvänä digestiivinä tuollaisille kokemuksille.
