Minulla on eräs asia tunnustettavana tuoreemmille tuttavuuksilleni: olin pienenä innokas heppapoika. Hevoskärpäsen purema tuli jo Afrikassa. Naivashassa (vajaa sata kilometria Nairobista luoteeseen) oli hotelli, josta isommat saattoivat vuokrata ratsuhevosia ja pienemmät pääsivät poniratsastamaan. Joskus siellä vieraillessamme isi ja äiti nostivat viisivuotiaan Wallun ponin selkään, ja sen jälkeen Naivashaan pitikin sitten säännöllisin väliajoin päästä. Loppuvaiheessa pääsin ratsastamaan isolla, valkoisella hevosellakin. Suomeen tultua vietettiin kesät tiukasti tätilässä Loimaalla, ja sieltähän on vajaa parikymmentä kilometria Suomen Hevosopistolle, Ypäjälle...
Viisi vuotta myöhemmin tajusin vihdoin, että ritarien ja karjapaimenten kulta-aika oli auttamatta ohitse: nyky-yhteiskunnassa tytöt ratsastaa ja pojat tekee Jotain Ihan Muuta. Pakkasin siis ratsastushousut (juuri ne irstaan kireät, vaalean beiget) kaappiin ja marssin karatetunnille. Mutta jonnekin takaraivoon jäi semmoinen pieni tykytys. Ilmeisesti en ole onnistunut piilottelemaan tätä tykytystä lähipiiriltäni, sillä kolmikymppisjuhlissa käteeni lykättiin (monien juomalasillisten lisäksi) lahjakortti, joka oikeutti puolentoista tunnin maastoratsastukseen islanninhevostalli Fagerängissä - hyvässä seurassa, tottakai.
Viime lauantaina tuli sitten lahjan lunastuksen hetki. Ajoimme laina-autolla Espoon perukoille, Kauklahteen - niin syvälle metsään että meinasi usko jo loppua. Sieltä metsän siimeksestä kuitenkin löytyi sympaattinen, pieni talli, jota asutti pari kissaa, vanha lammaskoira, vietnamilainen roikkomahasika Usko (yleisön ehdoton suosikki) sekä lauma islanninhevosia. Emännän johdolla poimittiin pilttuista parhaat konit, satuloitiin (muut menivät luomusti ilman satulaa, mutta minä halusin vanhasta tottumuksesta jalustimet jalkaani), talutettiin hepat pihalle ja kiivettiin selkään.
Voi pojat sitä tunnetta, kun monta sataa kiloa lihaa nytkähtää takapuolen alla liikkeelle. Ratsastus oli juuri niin siistiä kuin neljännesvuosisata sitten Naivashassakin. Tallustettiin metsässä hevosten valitsemia polkuja pitkin ja ravattiin, töltättiin sekä laukattiin hiekkateillä. Jossakin vaiheessa vaakasuoraksi yltynyt kaatosade ei haitannut fiilistä tippaakaan, mitä nyt reissunjälkeistä pizzaa nauttiessa oli vähän kostea olo. Lisää tahtoisi kernaasti - ainakin jolleivät ratsastustunnit pääkaupunkiseudulla maksaisi järjestään ihan perkeleesti.
Kiitokset M:lle parista viimeisestä ylläolevasta kuvasta.
Muutenkin kulunut viikko on sujunut kaikin puolin varsin jees. Ratsastustuntia edeltävänä perjantaina sain puhelinsoiton paikasta, jossa olin käynyt muutamaa viikkoa aiemmin lämpimikseni työhaastattelussa. Tiistaiaamuna moottoripyöräilinkin sinne sitten allekirjoittamaan elämäni ensimmäisen vakityösopimuksen. Oman alan vakipaikka humanistitutkinnolla reilun kuukauden sisällä valmistumisesta - heikomminkin olisi voinut mennä, vaikka itse sanonkin. Hommat tuolla alkaa elokuun puolivälin jälkeen, eli pesti nykyisessä paikassa jää pari viikkoa ennakoitua lyhyemmäksi. Pienellä haikeudella tuolta kieltämättä lähden juuri siinä vaiheessa, kun aloin päästä työnkuvaan sisälle. Ja ilmeisesti olisivat mieluusti myös pitäneet. Valitettavasti taloudelliset realiteetit eivät aina noudata sitä, mikä olisi kivaa - tuolla jatkaminen olisi parhaimmillaankin tarkoittanut pätkää pätkän perään. Ja kieltämättä tässä vaiheessa tämä Jerusalemin suutarina kiertäminen alkaa hiljalleen jo korpeamaan, aloilleen asettuminen (ainakin tässä vaiheessa) tuntuu virkistävältä uudistukselta.
Eilen alkoi myös loma, takaisin töihin kolmen ja puolen viikon päästä. Ja ylihuomenna Lissabonin kautta Cascaisiin. Ei paha, ei lainkaan paha.
PS: Ainiin, hyvää jussia vaan kaikille!
