Otin männäviikolla osaa kulttuurintutkijoiden keskustelutilaisuuteen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa. Tilaisuus järjestettiin vastineena viimeaikaisille poliittisille päätöksille, jotka ovat koskettaneet alaa - lähinnä Museovirastoon ja yliopiston kulttuurien tutkimuksen oppiaineisiin kohdistettuihin leikkauksiin.

Tilaisuuden sisältö ei sinänsä tuonut merkittävästi uutta. Osallistujat olivat huolissaan näistä viimeaikaisista poliittisista käänteistä ja katsoivat niiden ajavan kulttuurialaa alas lyhytnäköisen taloudellisen tuottamattomuuden nimissä. Pohdittiin, millä keinoin alan opiskelijat ja ammattilaiset voisivat parantaa alaan liittyviä mielikuvia ja todistaa alansa yhteiskunnallisen merkittävyyden. Valettiin itseluottamusta alan toimijoihin, kehoitettiin olemaan ylpeitä omasta tekemisestään ja osaamisestaan.

Ei sinänsä mitään uutta auringon alla.

Sen sijaan tapa, jolla tilaisuus syntyi oli jossain määrin ainutlaatuinen. Kaikki lähti liikkeelle Helsingin sanomissa 6.3. julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jonka aika moni alan toimija jakoi Facebookissa. Eräs vanha opiskelukaveri kirjoitti aiheeseen pitemmän vastineen, joka sosiaalisessa mediassa synnytti jonkinmoisen keskusteluvyöryn. Pian päätettiinkin jatkaa keskustelua kasvokkain, pikaisesti iteroituna ajankohtana järjestettävässä keskustelutilaisuudessa jo viikon päästä. Tilaisuuden paikkaa mietittäessä SKS:n pääsihteeri osallistui keskusteluun, ja tarjosi Seuran juhlasalia käyttöön.

14.4. järjestettyyn tilaisuuteen oli Facebookissa ilmoittautunut saapuvaksi alun toistasataa osallistujaa, lopullinen määrä oli noin 75. Joukossa oli, opiskelijoita, valmistuneita, työssäkäyviä ja asiantuntijoita - aina SKS:n toimihenkilöihin ja yliopiston professoreihin saakka. Lisäksi samanaikaisesti järjestettiin vastaava kokoontuminen pienemmässä mittakaavassa Turussa ja Tampereella, jonne tilaisuus välitettiin livenä Skypen välityksellä. Tilaisuus itsessään koostui muutamasta lyhyestä alustuksesta, pienryhmäkeskusteluista ja niiden purusta.

Ja kaikki tämä oli ponkaistu kasaan viikossa.

Tällä hetkellä keskustelu on palannut sosiaaliseen mediaan, keskustelun innoituksena perustetulla ryhmäsivulla.

Pessimisti voisi sanoa, että ei tällaisella kohkaamisella kuitenkaan mitään konkreettista todennäköisesti tulla saavuttamaan, on näitä keskustelutilaisuuksia ennenkin järjestetty. Tämä on ihan mahdollista, mutta toisaalta voidaan suhteellisella varmuudella sanoa, että ilman tällaisia avauksia mitään ei ainakaan tulla koskaan saavuttamaan. Sitä paitsi, vaikka maailmasta nyt ei merkittävästi parempaa paikkaa yhden keskustelutilaisuuden jälkeen tulisikaan, minusta koko prosessi sinänsä on ollut niin mielenkiintoinen, että se käy jo saavutuksesta itsessään. Malliosoitus siitä, mitä sosiaalinen media voi saada aikaan - etenkin yhden tai kahden aktiivisen avainhenkilön masinoimana. Vähän niin kuin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjassa, erityisesti vaalien toisen kierroksen aikana. Tästä olisivat esimerkiksi erään toisen kulttuurihankkeen toimijat voineet ottaa opikseen.