Voi vitun, saatanan vittu, kun kone tilttaa juuri kun on viimeistelemässä toista tuntia vääntämäänsä blogipäivitystä. Murrh.

Viime aikoina blogiaika on ollut vähän kortilla muutenkin. Netissä tulee vietettyä lähinnä sirpaleisia hetkiä. Töissä tauoilla tai Aleksandriassa arkiston ja töiden välillä. Riittävästi päivittäisten ihmissusiturpiinottovelvotteiden ja satunnaisvirtuaaliabsinttien lähettelyyn Naamakirjassa, ei lähimainkaan riittävästi siihen, että vois istua alas ja päivittää blogia. Mä olen hidas tämmöisissä asioissa, mind you. Tai siis, rauhallinen. Sitäpaitsi, turkkilaisten kebabin jälkeen toiseksi parhaasta lahjasta maailmalle on suht' hiljattain tullut uusi versio ja sekin vaatii oman huomionsa.

Toissailtana pääs taas pönöttämään puku päällä, kun tiedekuntajärjestömme Humanisticum ry. juhli 41-vuotista taivaltaan, eikä kukaan Nefan nykyisestä aktiivipolvesta ollut innostunut edustusvelvollisuuteen iltapukutilaisuudessa. Ja oli varsin onnistuneet pippalot, ei siinä mitään. Hämmentäviä sosiaalisia törmäyksiä taasen, tuli juotua snapsia ja kaljaa niin kummipojan kuin lapsuudenkaverinkin kanssa. Sain ensimmäistä kertaa aplodit fuksilaulussa (tiedättehän: "ken on fuksi jotain-jotain, ylös nouskohon..."). Kuin myös kutsun taiteiden tutkimksen laitoksen ensimmäisiin sitseihin, josta järjestöjen hallituisetkaan eivät vielä tiedä. Seuraavan päivän työvuoro vain vähän söi miestä. Ja mä vielä vapaaehtosesti otin ylimääräisen vuoron tuoksi päiväksi, jukopliuta. Mites ne kaksi kirjainta taas menikään, E-I.

Mun suhde Humanisticumiin on ainakin männävuosina ollut vähän kahtalainen. Silloin kun tiedekunnan jako viisi vuotta sitten historiallis-kulttuuritieteellisiin- ja kieliaineisiin oli tapetilla, minä silloisena Nefan puheenjohtajana olin varsin vankasti jaon puolella. Mun mielestä tiedekunnalla nimenomaan ei ollut mitään tappelemisen arvoista yhteistä identiteettiä. Kielitieteilijät sijoittui mun läheisyysskaalalla sinne jonnekin teologien ja maa- ja metsätieteilijöiden välimaastoon. Okei, tiedekunnan nimi oli kivalta kalskahtavan kuuloinen, muttei ainakaan mulle missään vaiheessa niin pyhä että olisin antanut sydänvereni sen edestä.

No, humanistit saivat kuitenkin masinoitua kaikki odotukset ylittävää vastarintaa, ja konsistorin kokouksessa päätettiin niinkuin päätettiin. Valmistuin siis vielä kahta vuotta myöhemminkin Humanististen tieteiden Kandidaatiksi. Taistelunhuumaiset humanistiopiskelijat innostuivat myös kaivamaan naftaliinista useamman vuoden hiljaiseloa viettäneen tiedekuntajärjestönsä vastarintaliikkeen huumassa, ja hetkisiltään näytti jopa siltä, että vastarintaliikkeen käynnistämät massat voisivat todella kanavoida energiansa Humanisticumin kautta aivan uudenlaiseen pysyvän yhteishengen nousuun. Tässä kuitenkin sorruttiin pahaan yliyrittämiseen, kun ei ollut käytännössä minkäänlaista traditiota tiedekuntajärjestön toiminnasta - ei toimijoilla eikä jäsenjärjestöillä. Nimenomaan tuon yhteisöllisyyden osalta - edunvalvojanahan Humanisticum oli toiminut taustalla koko ajan. Tyhjästä on oikeesti yllättävän paha nyhjäistä mitään megalomaanipippaloita. Lopputulos: kun Voiton Päivän yksivuotisjuhlaa järjestettiin 23.10.2004 tilaisuus jouduttiin perumaan liian vähäisen osaanoton vuoksi. En voinut välttyä "mitä-mä-sanoin" -fiiliksiltä, joita vähän silloin Napiksen puheenjohtajan palstalle jo vuodatinkin.

Tätä taustaa vasten on ollut mielettömän hyvä seurata, kun Humanisticum ry. on alkukankeuksien jälkeen pikku hiljaa selkeämmin ja selkeämmin näyttää löytävän omaa linjaansa. Erityisesti tänä vuonna järjestön nimi tuntuu olevan jotenkin enemmän tapetilla kuin ennen (eikä vain syystä että hallituksessa istuu parikin nefalaista).  Tämä on jo merkittävä parannus esim. tuohon viiden vuoden takaiseen verrattuna. Ja puheenjohtajan avajaispuheen mukaan myös yksi tämänvuotisen hallituksen tavotteista. E-rittäin hyvä juttu. Toimiva tiedekuntajärjestö on kuitenkin foorumi, jolla on potentiaa vaikka mihin. Esimerkiksi sen kadonneen humanistisen identiteetin löytämiseen, jonka puolesta jo viis vuotta sitten tapeltiin.

Okei, emeritusjärjestöjäärä on nyt hiljaa. Muita mainitsemisen arvoisia asioita ranskalaisin viivoin, että pääsee joskus nukkumaankin. Viime aikoina on mm.

-tullut luettua töiden luppohetkillä Jan Guilloun pokkari Tie Jerusalemiin. Ei yllättävää, mutta varsin peruskivaa keskiaikaseikkailua sellaisesta pitäville. Sopi Kirkkosaliin kuin nokka päähän.
-kannettu Anttilan keskusvaraston tyhjennysmyynnistä leffoja enemmän kuin laki sallii (budjetti tällä hetkellä kyllä sallii). Pasolinin Salo on ihan paska, en suosittele.
-asioitu parturissa venäjäksi. En tiedä, pitäisikö ällistyä enemmän a) siitä, että venäläinen parturityttö arvaa suoraan päältä katsomalla mun sukujuureni, vai b) siitä, että pöllämystyneenä kykenin käsittääkseni oikeasti ihan ok-tasoiseen smalltalkiin.
-saatu viime päivityksessä mainitun tech support -keikan tilanneelta Kalevalaisten Naisten Liitolta kiitokseksi kirjan nimeltä Komiaa miestä kattoo viikon syömättäkin. Mitäköhän viime perjantain pimppi- ja pippelialueen lääkärit lähettävät, jos lähettävät?
-saatu maailmaan yhden kaveripariskunnan jälkikasvua. Onnea näin julkisestikin!
-tehty ja koettu paljon muuta pientä ja hetkellistä kivaa ja vähemmän kivaa.