Kuten olette ehkä huomanneet, täällä ei hetkeen ole tapahtunut mitään.

Viime päivityskerran jälkeen elämässä on kyllä ollut kaikenlaista. Mentiin lokakuussa naimisiin - hauskaa oli, mutta hetkeen ei moiseen vapaaehtoisproggikseen välttis ryhtyisi. Reissattiin bileiden jälkeen pitkälle viikonloppureissulle Riikaan, ja joulun välipäivinä Madeiralle - molemmat reissut oli varsin jees, pitempäänkin olisi voinut lomailla. Kuvia voisi postailla, mutta vuodatus.net onnistuisi varmaan hävittämään ne taas. No, kesällä taas porukalla reissuun, tällä kertaa Italiaan. Valmistuin Sibelius-Akatemian kurssilta joulukuussa hyvin arvosanoin. Muuten töissä on ollut ylä- ja alamäkiä, ja yleisesti ottaen työmäärä on kasautunut ajoittain siedettävän rajamaille. Tällä hetkellä olen tosi väsynyt, mutta toisaalta tietyt pitkään junnanneet asiat organisaatiossa tuntuvat vihdoin järkevöityvän ja menevän eteenpäin.

Tällä hetkellä elämää hallitsevat muuttolaatikot, joiden olisi nyt aprillipäivänä tarkoitus siirtyä muutaman korttelin päähän, pykälää isompaan asuntoon.

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin lyhyesti (pidemmän vuodatuksen häslättyäni) blogi-innostuksen asteittaista hiipumista. Kysymystä on sittemmin pureskeltu myös ainakin yhdessä lukupiirikokoontumisessa, ja kerran kaverin kanssa kaljalla. Aloittaessani tätä blogia keväällä 2007 olin päätoiminen opiskelija ja sivutoiminen keikkatyöläinen milloin missäkin. Elämä oli ennustamatonta, ja ohikiitävien hetkien tallentaminen digitaaliseen muotoon oli ihan jo dokumentaarisessa mielessä mielenkiintoista. Nyt, keväällä 2013 olen naimisissa, valmistunut ja vakituisessa työsuhteessa. En halua arvottaa muuttunutta tilannetta parempaan tai huonompaan, mutta blogattavaa nykytilanteessa on hankalampi keksiä. Työpäivien ja -kiireiden, miekkailutreenien, satunnaissosiaalisuuksien sekä iltalukemisten (ynnä tietenkin päivän ruokavalion) toistuva raportointi tuntuu jossakin vaiheessa vähän höpsöltä.

Lisäksi on se sosiaalinen media, joka täyttää saman arjen dokumentointitarpeen kuin tämä blogi aiemmin. Jossain määrin ehkä jopa paremmin - tässä rutiinien täyttämässä nykyelämässä juuri Naamakirjan parin lauseen statuspäivityksillä voi tuoda esiin niitä pieniä säväyksiä arjessa, jotka luovat isoja merkityksiä. Ilman tarvetta tällaisiin pitkiin ja (liikaa) aikaa vieviin syväanalyyseihin. Pahoittelut niille, jotka näistä tykkäävät, mutta mä joudun töissä tuottamaan tekstejä ja sisältöjä ihan riittämiin - vapaa-ajallani tykkään tehdä muuta.    

Ja sitten ovat vielä nämä vuodatus.netin hölmöydet. Se viimevuotinen kuvien häviäminen oli aika lailla viimeinen pisara blogimotivaation tappajana. Roskapostikommenttien määrän räjähtäminen käsiin ei myöskään suoranaisesti lisää kiinnostusta. Pohjustin tätä sessiota deletoimalla blogista yhteensä yli viisi kokonaista sivullista roskakommentteja - reilusti enemmän kuin koko viiden edeltävän vuoden aikana yhteensä (ja pistin samalla myös kommenttihanat kiinni, jos joku ihmettelee). Systeemi on myös näköjään käynyt läpi aika perusteellisen remontin sitten viime näkemän. Ulkoiselta pikavilkaukselta muutos on huonompaan suuntaan, ja mulla ei tällä hetkellä ole kiinnostusta perehtyä aiheeseen tarkemmin.

Siispä on tullut aika pistää Sitomattomat Ajatukset tällä erää pakettiin. Kiitokset kaikille mielenkiinnosta, törmäillään esim. livenä tai naamakirjassa. Jos elämäntilanne joskus tulevaisuudessa tuntuu tarvitsevan blogia rinnalleen, palaan asiaan jollakin toisella alustalla (linkin yritän muistaa päivittää tänne).

Hyvää pääsiäistä ja aurinkoista kevättä kaikille! 

Ensin tämä blogi hukkasi mun kuvat. Sitten kun kirjoitin pitkän vuodatuksen tästä (vähemmän) ja bloggaamisen mielekkyydestä yleensä näin Facebookin kulta-aikana, kirjoitus hävisi bittiavaruuteen. Foliohattuisempi kirjoittaja saattaisi ruveta vetämään tästä johtopäätöksiä.

Mä kuitenkin ehkä vaan painoin tuota "Palaa tallentamatta" -näppia "Tallenna ja julkaise" -napin sijaan.

No joo, menetetty mikä menetetty. Summa summarum: kuvien menettäminen vituttaa, blogialustaa voisi ylipäätään vaihtaa johonkin fiksumpaan ja vähemmän höpsösti mainostettuun. Paitsi että bloggaaminen ylipäätään ei viime aikoina ole niin napannut, ja sivupalkin kaverilistaa niksutellessani huomaan etten ole ainoa. Ehkä FB? Kesälomakin oli, joskin sateinen sellainen.

Nyt se "Tallenna ja julkaise".

Vastoin joitakin ennakkopelkoja näyttely, jonka parissa olen pakertanut käytännössä koko alkuvuoden, valmistui kuin valmistuikin näyttelyavajaisiin ja museon vuosijuhliin mennessä. Kyseessä on ensimmäinen museonäyttely, jonka suunnittelusta, käsikirjoituksesta ja toteutuksesta olen ollut pääsyyllisenä - muut nykyisen työrupeamani aikana tuotetut teemanäyttelyt ovat olleet muualta tuotettuja lainanäyttelyitä.

Näyttelyprojekti oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, mutta aikataulu oli siinä määrin tiukka ja - muutamastakin syystä - työmäärä kasautui niin älyttömäksi että tekeminen ei enää loppupeleissä ollut hauskaa. Pari viikkoa ennen avajaisia, kun kollegan termein alkoi se "viimeisen rutistuksen" aika, mulla oli takki jo aivan tyhjä. Siitä eteenpäin mentiin tikut silmissä, mekaanisella vitutuksensekaisella väsymyksellä. Edes avajaisten - jotka sinänsä olivat varsin onnistunut tapahtuma - tuoma katharsis ei oikein riittänyt pyyhkimään sitä pahaa makua pois suusta. Ei tullut sellaista jes-vähänks-tää-nyt-oli-tässä-bileet -tyylistä oloa. Takki tuntui myös niin tyhjältä, että oman työn arvioiminen on vaikeaa. On vaikea ottaa vastaan palautetta, jos tuntuu siltä ettei ole ollut reaalisia mahdollisuuksia tehdä mitään toisin (tai esim. aikaa harkita muita vaihtoehtoja).

Viimeiset pari viikkoa onkin mennyt lähinnä arkirytmeihin uudelleen opetellessa.

Kyllä mä nyt, kun pulssi alkaa tasaantua ja pahin väsyvitutus laantua, olen ihan tyytyväinen siihen mitä saatiin aikaiseksi. Puhumattakaan siitä, että se ylipäätään saatiin aikaiseksi. Ja paljon uusia asioita tuli matkan varrella opittua. Toivottavasti vastaavaa projektia ei kuitenkaan ihan heti tule uudestaan. Toki saadut kokemukset helpottavat varmasti helpottavat vastaavia hommia jatkossa - ainakin tiettyjen rajojen puitteissa.

No, välillä on ollut ihan muutakin, avajaisten jälkeen käytiin vähän lentämässä (pahoittelen kännykameran kuvien paikoin puolittaista laatua):













Oli kyllä ihan paras virkistyskeikka, jolla olen ehkä koskaan ollut. Nyt ois neljän päivän vapaa, seuraavana viikonloppuna yksi lentonäytöskeikka ja sen jälkeen alkaapi kesäloma!

Kevät antoi odottaa itseään, mutta tossa pari viikkoa sitten alkoi vihdoin tapahtua. Lämpötila alkoi hiljalleen kohota sieltä kymmenen asteen korvilta ylöspäin. Samalla alkoi myös kaupungilla tapahtua. Oli Kallio kukkii -festaria. Oli Ravintolapäivää, jossa Perinnearkun tyypit tarjosi kansanmusiikilla höystettyä lihasoppaa ja lohella höystettyä kalakeittoa. Viime perjantaina oli Senaatintorilla balettia. Viikonloppuna oli Maailma kylässä -festaria...

Kevät, aurinko, lämpö, linnunlaulu ja kesämeininki saavat kyllä tiukimmankin kevätväsymyksen ja -stressin ainakin hetkellisesti selätetyksi. Tosin tällä viikolla lämpötila putosi tietenkin taas sinne kymppiin - viiteentoista, mutta nyt alkaakin tulevan näyttelyn kanssa näkyä jo valoa tunnelin päässä. Kyllä tää tästä lähtee.

Näyttelypakerruksen lomassa oli myös kahden viikon mittainen lähiopiskelupätkä kurssilla, joka alkaa kohta lähestyä puoliväliä. Näiden lähiopetuspäivien anti on tähän asti ollut ehkä vähän vaihtelevaa (ihan ymmärrettävää sinänsä, kun koulutusohjelma kun on vielä pilottivaiheessa). Tällä kertaa osui kuitenkin just eikä melkein kohdalleen. Lähipäivien teemana oli "johtaminen ja vuorovaikutustaidot", ja päivät sisälsivät paljon hyvää perussettiä työelämässä varsin olennaisista aiheista jotka akateemisessa koulutuksessa jäävät hyvin lapsipuolen asemaan. Kokonaisuutta ei suoranaisesti huonontanut se, että lähipäivät järjestettiin SiBan omassa pikku kartanossa Kallio-Kuninkalassa kauneimpaan kesäaikaan.

Eilen tuli myös ikää lisää. Sattumoisin oltiin sovittu samalle päivälle raflakeikka Haraldiin, joka on vihdoin rantautunut myös Helsinkiin. Well, well - liha on hyvää.

Ja näyttelykin olisi parin viikon päästä jo auki.

Työkiireistä valittaminen on jo siinä määrin passé, että sitä virttä ei oikein enää jaksaisi aloittaa. Sanotaanko vaan, että niitä kiireitä on.

Tietoisesti ajatellen mulla ei olisi nyt kerta kaikkiaan aikaa pysähtyä hetkeksikään. Ajattelin kuitenkin yrittää väen väkisinkin antaa sille tietoiselle ajattelulle viiden päivän loman, ja reissata huomenna Brysseliin. Ainakin jos Ryanair -ruletti menee nappiin. Opiskelijareppureissuromantiikkaa - joskin uutukaisella Adidaksen urheilukassilla varustettuna.

Tämä tulee ehkä niin tarpeeseen.