Olin yksitoistavuotias, kun vihdoin pitkän kärttämisen jälkeen vanhemmat hommasivat minulle kissan. Olin aloittanut lemmikkiruikuttamiseni vuosia aiemmin isosta koirasta, siirtynyt pienempien spanieleiden kautta jo epätoivoissani hamstereihin ja gerbiileihinkin kun nuo viimein tajusivat heltyä. Ali oli hieno rotukissa - persialainen - mutta kun siinä oli valmistusvirhe niin kasvattajat myi sen alennuksella. Sillä oli näyttelykissaksi liian pitkä naama (siis noin 1/3 normikissan naamasta). Se oli pieni, valkoinen pumpulipallo joka maukui meille tultuaan koko ajan mutta osasi heti hakea hiekkalaatikon paikan.
Myöhemmin jotkut saattavat muistaakin Altsun arvokkaasti (tai vähemmän arvokkaasti) vipeltämässä sohvan alle, saunaan, kirjahyllyyn tai muualle mököttämään ja tuijottamaan kun meininki kävi liian sosiaaliseksi. Tai valmistamassa herkullista salaattiateriaa kämppiksen jukkapalmusta. Tai sympatiseeraamassa pitkän yön jälkeen pahoin voivia vieraita.
Kissaherran kahdeksantoistavuotinen taival sai tänään arvokkaan päätöksen eläinlääkärin nukutuspiikistä. Munuaisrappeuma oli vienyt vanhuksen siihen pisteeseen, ettei se viimeisen parin päivän aikana meinannut päästä enää jaloilleen. Onneksi eläinlääkäreillä ei ole velvoitteita kiusata tuohon jamaan joutuneita enää pitempään. Alin vaivat ovat nyt ohi - jälkeen jääneillä onkin sitten vähän setvimistä uudessa tilanteessa.
Itkin tätä kirjoitusta kirjoittaessani mahdollisesti ensimmäistä kertaa koko tuon kahdeksantoista vuoden aikana.
