Palasimme tänään Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle saattelemaan suvun vanhan venäläisen ikäpolven lopullisesti haudan lepoon. Siunaustilaisuuden jälkeen runsaslukuinen saattajajoukko siirtyi muistelemaan vainajaa pitkään ja hartaasti ravintola Bellevuen runsaiden zakuskapöytien ääreen.

Tämä kirjoitus ei sinänsä kuulu kategoriaan "Perseen suti". Täti eli 101-vuotisen elämänsä loppuun asti kotonaan, sukulaisten ja tuttavien ympäröivänä, kunnes kuoli viikko sitten äkilliseen sairauskohtaukseen. Sanonta "eli elämänsä onnellisena loppuun asti" sai aika tavalla konkreettisen merkityksen. Vaikka vastoinkäymisiä pitkän elämän varrelle varmasti sattui kaikenlaista, vainaja oli loppuun asti kadehdittavan positiivinen ja elämäniloinen. Ihan niin kuin mummokin - jossei ehkä viimeisiä syöväntäytteisiä kuukausia lasketa.

Tänään saateltu vainaja oli myös paria kuukautta aiemmin saattamassa mummoa viimeiselle matkalleen.

Sen ikäpolven kolme viimeistä mummua ovat nyt poissa, kaikki puolen vuoden sisällä toisistaan. Suvunvanhimman titteli on siirtynyt meidän vanhemmille. Mikä tarkoittaa sitä, että me olemme nyt virallisesti niitä "suvun aikuisia", mikä on ehkä pikkuisen pelottava ajatus.

Korniuden uhallakin päässä jotenkin soi vahvasti tämä.

Muissa uutisissa: hitonmoinen kevätflunssa, joka ei ota laantuakseen. Asiaa ei hirveästi helpota se, ettei töistä oikein voi olla pois niin paljon kuin olisi ehkä hyväksi. Tiistai meni jo kotona lorviessa, samoin taitaapi mennä huominen.